Kolmannella luokalla vaihdoin koulua kaupungin toiselle puolelle. Uudet kaverini asuivat koulun lähistöllä,
ja minä ainoana kuljin koulumatkani kaupungin läpi, yleensä yksin. Se ei kuitenkaan tuntunut pelkästään
tylsältä. Valitsin päivittäin eri reittejä, jotta löytäisin aina uutta katseltavaa ja tunnusteltavaa. Keskustan
ruutukaavakorttelien läpi pääsi samassa ajassa montaa eri reittiä. Joen ranta tai harjun ylitse kulkeminen
taas tarjosivat kaivattaessa vahvempia fyysisiä elämyksiä. Mieleen ovat jääneet myös pimeät kylmät
talviaamut, joina vasta satanut hanki tarjosi puhdasta pintaa askelin kirjailtavaksi. Kuvittelin olevani
tutkimusmatkailija, unelmien sankaritar, joka taivaltaa kaukaisella planeetalla ensimmäisenä ihmisenä.
Illalla kotiin palatessa piti tarkistaa ovatko jalkojeni jättämät kuviot vielä tallella.
Muodostin suhdetta kaupunkiin. Tarkkailin kortteleiden pihoja, pohdiskelin eri talojen asukkaiden elämää,
ja tunsin että kaupungilla oli oma elävä luontonsa. Pikkukaupungissa ei sinänsä ollut tarjolla suuria
arkkitehtonisia elämyksiä. Tarkkailin erilaisia materiaalisia ja tilallisia vaikutelmia, usein hyvin
lähietäisyydeltä. Muistan kerrostalon porraskäytävän viileyden hellepäivinä, tummien fasettiseinälaattojen
himmeän kiillon, jota oli hauska sivellä sormella ohi kulkiessa. Ihmettelin uudempien talojen
pesubetonipintoja – kuinka ihmeessä joku on voinut asetella kaikki ne kauniit pienet kivet talon seinälle?
Kuljin virran yli vanhaa rautatiesiltaa, jossa auringossa paahtuneiden puuparrujen tuoksu yhdistyi
alapuolella virtaavan veden huumaaviin kierteisiin. Harjupaviljongilla hylätyt huoneet tuntuivat pidättävän
kertomuksia menneestä elämästä, josta ei kuitenkaan aivan saanut kiinni.
Myöhempinä vuosina oman paikan ja identiteetin etsiminen tuntui liittyvän myös kaupunkitilaan.
Kaupungin kadut tarjosivat keskustelukumppanin, niitä kävelemällä ja katselemalla pystyin peilaamaan
omia tavoitteita ympärillä tapahtuvan kaupunkiyhteisön elämän virtaan. Luulen, että kiinnostus tätä
materiaalista ja sosiaalista ihmiselämän muotoa kohtaan toimi tietynlaisena houkuttimena opiskelupaikan
valinnalle. Proosallisemmin toki opettajien havainnot matemaattisista lahjoista ja piirtämistaidoista
ohjasivat arkkitehtuuriopintojen suuntaan. Tämä ohjaus tuntui minusta kuitenkin jokseenkin pinnalliselta,
ja vastustin sitä muutaman vuoden ajan.
Olin lukion jälkeen täysin tietämätön arkkitehtuurin sisällöistä tai ammatin todellisesta luonteesta. Mutta
itseni ja kaupungin välille muodostunut vuorovaikutus tuntui jollain tavalla todelliselta ja tavoittelemisen
arvoiselta. En ollut tässä lopulta ihan väärässä. Jäljen jättäminen kaupunkiin on mahdollistunut arkkitehdin
ammatissa lapsuuden lumihankeen piirrettyjä polkuja pitkäkestoisemmalla tavalla. Toisaalta uteliaisuuteni
kaupunkia kohtaan on ehdottomasti tehnyt minusta tutkijan. Mikä voisi olla kiinnostavampi tutkimuskohde,
kuin elävä, alati muuttuva organismi, jota ei koskaan voi täysin käsittää?
Tunnistitko muuten pikkukaupunkini edellisistä kuvauksista? Jos kiinnität tällaisiin asioihin huomiota, saatat
olla arkkitehtiainesta…