Arkkitehti Lauri Lehtoruusu työskentelee asumisen asiantuntijana kiinteistöalan yhteistyöjärjestö RAKLI ry:ssä ja on Suomen opiskelija-asunnot SOA ry:n toiminnanjohtaja.

Miksi päätit opiskella arkkitehtuuria?

Monista muista arkkitehdeista poiketen perheessäni ei ole arkkitehteja, vaan kiinnostus alaan syntyi laajan yleissivistyksen arvostuksesta. Lopullinen päätös lähteä opiskelemaan arkkitehtuuria muodostui lukioaikana. Pidin visuaalisista asiois­ta, ja koin arkkitehtuurin sopivaksi alaksi, koska siinä on hyötyä luovuudesta ja kiinnostuksesta eri asioita kohtaan.

Opintojen alussa olin tyytyväinen ammatinvalintaan. Myöhemmin alkoi kuitenkin tuntua siltä, että arkkitehdit eivät ole niin generalisteja kuin odotin. Arkkitehdit ovat pääasiassa vain arkkitehtuurin asiantuntijoita, pimentoon jää laajempia yhteiskunnallisia näkemyksiä. Se on ajanut minua erikoisempiin rooleihin kuin mihin tällä koulutuksella yleensä päädytään.

Opiskelit arkkitehdiksi Aalto-yliopistossa. Oletko tyytyväinen saamaasi koulutukseen?

Olen sinänsä ihan tyytyväinen. Tutkimuksen ja praktiikan suhdetta voisi kuitenkin tiivistää jo opiskeluvaiheessa. Se auttaisi arkkitehteja valtaamaan tehtäväkenttää laajemmin, sillä silloin saisi kykyä argumentoida tutkitun tiedon pohjalta. Arkkitehtuuria opettavissa yliopistoissa tutkitaan paljon mielenkiintoisia asioita, mutta ne eivät valu opetuksessa käytännön tekemisen puolelle.

Oliko alusta asti selvää, millaista työtä haluat tehdä?

Urapolkuni muotoutui vähitellen, sillä lähdin heti alussa mukaan opiskelijajärjestötoimintaan. Samalla heräsi kiinnostus laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja asioihin vaikuttamiseen. Lopulta päädyin Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajaksi. Myöhemmin olin myös Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL:n hallituksessa, jossa sain tehdä konkreettista vaikuttamistyötä.

Kiinnostus vaikuttamiseen kytkeytyi myös omaan alaan ja erityisesti asumiseen. Aloin ymmärtää erilaisten rakenteiden vaikutusta asumiseen sekä sitä, miten suunnittelussa asiat toteutuvat ja miten yhteiskunnan näkökulmasta ratkaistaan asumisen kysymyksiä. Esimerkiksi asumisen kysymysten ratkaisuista ei välttämättä saa tarpeeksi kokonaisvaltaista kuvaa, jos vertailee ainoastaan plaaneja. Sen sijaan pitäisi verrata koko yhteiskunnan rakennetta – miten esimerkiksi eri maissa taloudelliset tekijät ovat johdattaneet tietynlaisiin suunnitteluratkaisuihin ja mikä viime kädessä palvelee asukasta.

Miten asumistarpeiden muutoksiin pystytään vastaamaan?

Asuminen muuttuu palveluksi, jolloin pakettiin kuuluu asunnon lisäksi vaikkapa yhteistiloja ja harrastustiloja. Jätkäsaaren Sukupolvienkortteli on tästä hieno esimerkki, siellä on asukkaille muun muassa nikkarointiverstas, kuntosali ja elokuvankatseluhuone.

Kyselyissä on kuitenkin käynyt ilmi, että ihmisten on hankala tietää, mitä he haluaisivat tulevaisuuden asumiselta. Kaikki eivät välttämättä ymmärrä, että asunnon yhteydessä voi saada vaikkapa puutarhan kerrostalon katolta. Asiassa täytyy edetä kokeilujen kautta ja katsoa, mitkä asiat kiinnostavat. Opiskelija-asunnot ovat tietynlainen kokeilulaboratorio tulevaisuuden asumiselle, koska opiskelija-asuntojen ominaisuuksista saattaa muodostua myöhemmin asumisen perusodotus.

Kasvukeskuksissa on pulaa asunnoista, ja samalla yksin asuvien määrä on kasvanut. Onko ratkaisu tähän se, että uudisrakentamisessa keskitytään ainoastaan yksiöihin?

Nykyisin usein ajatellaan, että uudistuotannon asunto­jakauman tulisi olla sama kuin asuntojakauman tavoitetila. Se ei kuitenkaan ole niin, vaan uudistuotannon täytyy korjata olemassa olevan asuntotarjonnan ja tämän hetken kysynnän erotusta. Kääntöpuolena on se, että uudisrakentaminen tehdään usein isoina aluekehityshankkeina. Tällöin yksittäisestä kaupunginosasta voi tulla liian yksipuolinen, koska se rakennetaan tiettynä ajankohtana.

Tarjonnan lisäämisellä ei välttämättä pystytä ratkaisemaan hintaongelmaa. Lisääntynyt asuntotarjonta nimittäin saattaa tehdä kaupungista houkuttelevamman, jolloin yhä useampi haluaa muuttaa kaupunkiin. Segregaation välttämiseksi tarvitaan kohtuuhintaista asuntotuotantoa, jotta ei synny tilannetta, että Helsingissä esimerkiksi lastentarhanopettajat eivät mahdu kaupunkiin, koska hintataso määräytyy korkean tuottavuuden IT-osaajien maksukyvyn mukaan.

Mitä elämääsi kuuluu työn ulkopuolella?

Ruoanlaitto on minulle rakas harrastus. Minulla on tapana tehdä pitkälle suunniteltuja illallisia, joita saatan toisinaan valmistella jopa muutaman päivän. Se on sellaista molekyyligastronomiakikkailua, ja välillä teen ruokaa esimerkiksi lähipusikoista löydettyjen villiyrttien pohjalta.

Olen myös pitkään yrittänyt löytää puutyöverstasta, jossa pääsisi nikkaroimaan erilaisia huonekaluprojekteja. Asun vaimoni kanssa kolmiossa Munkkiniemessä, ja meiltä löytyy lähistöltä puutarhapalsta. Oman elämän esimerkki jakamis­taloudesta on se, että käytämme korttelin toisella puolella olevaa entisen taloyhtiömme saunaa, sillä nykyisestä talo­yhtiöstämme sauna puuttuu.

Haastattelu on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 3/2020. Teksti: Taavi Lindfors.

Arkkitehti Kati Winterhalter pyörittää puolisonsa kanssa arkkitehtitoimisto Okulusta. Winterhalter on urallaan erikoistunut väreihin ja restaurointeihin.

Miksi halusit arkkitehdiksi?

Siihen ei ollut erityistä syytä, mutta lapsena koin kuvaamataidon ja matematiikan mieluisiksi aineiksi. Naiivina kuvittelin, että arkkitehdin työ on niiden kahden yhdistelmä. Sitähän se tavallaan onkin, sillä ehkä logiikasta ja estetiikasta löytyy arkkitehtuurin syvin olemus. Ammatillisen koulutuksen myötä kuitenkin kasvoi ymmärrys arkkitehtuurin monimutkaisuudesta.

Miksi olet uudistuotannon sijaan kiinnostunut vanhoista rakennuksista?

Jos verrataan näitä asioita ruoanlaittoon, niin restauroinnissa ollaan tekemisissä raaka-aineiden kanssa. En ole paljon tekemisissä uudistuotannon kanssa, mutta siinä on kyse enemmänkin tuotevalinnoista, siis rajatuista vaihtoehdoista.

Olen myös luontaisesti viehtynyt historiaan ja siihen, että kaikella on syy ja seuraus. Restauroinnissa ei ikinä työskentele valkoisen paperin kanssa, vaan menneisyyden kerrostumat ovat aina läsnä. Puolisoni kanssa teemme paljon tutkimusta rakennushistoriasta, ja siten ymmärrys vanhasta rakennuskannasta on vähitellen muotoutunut.

Millaista on väritutkimus?

Kiinnostavinta väritutkimus on silloin, kun sitä edeltää rakennuksen historian tutkimus, eli pystyn ohjaamaan konservaattoria löytämään relevantteja asioita. Kaikki väritutkimusta tehneet tietävät, miten vaikeasti tulkittavia värikerrokset voivat olla. Erityisesti julkisivujen väreissä tulkinnanvaikeus tuo haastetta. Kokemattomalla väritutkijalla saattavat mennä kittikerrokset ja pohjamaalit sekaisin varsinaisten intentiokerrosten kanssa. Sen takia väritutkimuksen tulokset saattavat toisinaan olla aivan jotain muuta kuin todellisuus.

Millaisia ovat nykyisin kaupungeissa käytetyt värit?

Perinteisten maalattujen värien kohdalla ihminen koskettaa pintaa tuodessaan rakennukseen maalatut värit. Nykyisin kuitenkin suuri osa rakennusväreistä on teollisia tuotteita, jotka ovat suoraan materiaalissa. Sellaiset väripinnat ovat harvoin huollettavissa, ja ne saattavat myös ikääntyä ikävillä tavoilla.

Hieno esimerkki on kalkkimaalauksen rooli Helsingin keskustan alueella. Kalkkimaali on kuluva maali ja vaatii suhteellisen lyhyin väliajoin huoltomaalausta. Se kuitenkin vanhenee erittäin kauniisti, ja sen huoltotarpeen takia Helsingin värihistoria on elänyt koko ajan. Jos pintaa ei huolleta lainkaan, kokonaisuus on paljon staattisempi, kuten puhtaaksimuuratussa tiiliarkkitehtuurissa tai teräs- ja lasirakentamisessa. Maalatun arkkitehtuurin elo ja vaihtelu ovat arvokkaita piirteitä arkkitehtuurin historiassa.

Kaupunkikuvassa yleistyy kirkkaat digitaaliset mainos- ja ilmoitustaulut. Millaisia tuntemuksia tämä herättää?

Se tekee minut ennen kaikkea surulliseksi. Screeneissä on suuri intensiteetti, koska luonnollisesti niiden tarkoitus on herättää huomiota. Varsinkin mainostaulun ainoa tehtävä on olla mahdollisimman huomiota herättävä. Mainostaulut siis kilpailevat arkkitehtuurin kanssa, mikä ei ole hyvä asia arkkitehtuurille tai ympäristölle. Itse kieltäisin kaiken liikkuvan kuvan kaupungeissa.

Toisaalta Suomessakin näkee nykyisin väreiltään räiskyviä rakennuksia. Miten suhtaudut niihin?

En suoraan kritisoi vahvoja värejä, mutta niiden täytyy muodostaa jonkinlainen harmonia. Jokainen aikakausi tekee omanlaistaan arkkitehtuuria, ja mielestäni restaurointiarkkitehtien tehtävä on ymmärtää mahdollisuuksien mukaan kunkin ajan arkkitehtuuria ja täydentää niiden tunnelmia niin hyvin kuin pystyy.

Ideaalissa kaupunkikuvassa on hyvä idea, ja värithän tarjoavat kaikenlaisia mahdollisuuksia. Valkoisuus tai harmaus on vain idean puuttumista ja identiteetin laimentamista. Kaikkien sateenkaaren värien käyttäminen yhdellä alueella ei sekään ole merkki hyvästä väriymmärryksestä. Se kertoo ehkä pikemminkin jonkinlaisesta pakonomaisuudesta.

Nämä menevät kuitenkin aaltoliikkeessä. 1970-luvulla oli todella vahvoja värejä, mikä johtui paljolti siitä, että sen ajan uudet maalit tarjosivat ensimmäistä kertaa rajattoman väriskaalan. Aina halutaan hakea jotain uudelta ja raikkaalta näyttävää, ja jossain vaiheessa tietysti myös valkoinen ja harmaa näyttävät tuoreelta. Tähän tekee kuitenkin mieli todeta, että valkoista ja harmaata on jo nähty aika paljon. Värisuunnittelulle pitäisi antaa enemmän aikaa ja arvostusta.

Harrastat aktiivisesti polocrossea. Mikä lajissa viehättää?

Polocrosse on aivan mahtava ratsastuksen muoto. Pelitilanteessa on monta liikkuvaa osaa, ja kun siihen yhdistetään yhteistyö hevosen kanssa, on varmaa, että keski-ikäinen harrastaja on tilanteessa täysillä. On hienoa, että pelissä voi olla mukana kaikenlaisia ihmisiä: lapsia, miehiä, naisia. Suomessa polocrosse ei ole kovinkaan suosittua, harrastajia on alle 50. Lajia voi harrastaa muutamalla tallilla, mutta pelin todellisen luonteen ymmärtää vasta, kun pääsee pelaamaan Englannin nummille.

Haastattelu on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 9/2020. Teksti: Taavi Lindfors.

Arkkitehti Teemu Pirinen pyörittää perustamaansa arkkitehtitoimistoa Inarissa. Pirinen on saanut kansainvälistäkin tunnustusta, sillä hänen suunnittelemansa House Y -omakotitalo ja Saariselällä sijaitseva hotelli Jávri Lodge on palkittu German Design Awardilla.

Mistä syttyi kipinä arkkitehtuuriin?

En osaa sanoa, mistä se on alun perin tullut, sillä olen aina ollut kiinnostunut arkkitehtuurista. Jo lapsena piirsin mielikuvitusleikkauksia, pohjapiirustuksia ja rakentelin pahvista taloja. Vanhempani saivat hyvän ajatuksen laittaa minut lapsena kuvataidekouluun. Siellä opettajat antoivat tehdä sitä, mikä tuntui kiinnostavalta. Harkitsin hakevani myös muotoilijaksi, mutta pääsykokeet olivat päällekkäin arkkitehtuurin kanssa. Lopulta pääsin opiskelemaan arkkitehtuuria Oulun yliopistoon.

Olet urallasi työskennellyt muun muassa Verstas Arkkitehdeilla ja Arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäellä. Mikä inspiroi perustamaan oman toimiston?

En ole oikein koskaan soveltunut toimistoarkkitehdin työhön. En usko, että olin kovinkaan hyvä työntekijä arkkitehtitoimistoissa, sillä minulla oli vaikeuksia motivoitua työskentelemään muille. Usein toimistoarkkitehdin työ on ainoastaan toisen ihmisen vision toteuttamista. Olen aina halunnut olla itse vastuussa visioinnista.

Kunnolla ajatus oman toimiston perustamisesta syntyi, kun vaimoni sai töitä Inarista. Olin siinä vaiheessa saanut jo ensimmäinen tilauksen, ja samalla tuli mahdollisuus muuttaa tänne. Olen siis hieman omituinen Lappiin muuttaja, sillä en ole muuttanut tänne varsinaisesti Lapin takia.

Millaista on toimiston pyörittäminen Inarissa, kaukana suurista kaupungeista?

Lapissa mittakaava on niin paljon pienempi, ettei tarvitse tehdä perinteistä valintaa uran ja perheen välillä. Täällä menee vartti, kun hakee lapset päiväkodista tai koulusta, käy kaupassa ja tulee kotiin. Esimerkiksi Helsingissä samaan kuluu päivittäin muutama tunti. Inari on myös työympäristönä äärimmäisen stressitön.

Nautin paljon siitä, että olen arkkitehtikuplan ulkopuolella. Täällä ei tule sellaista pakkomielteistä asennetta, että arkkitehtuuri on elämän ainoa ja tärkein asia. Toisaalta taas täällä ei ole niin suorassa kontaktissa arkkitehtuurin nykyhetkeen. Uskon, että ideat ovat omaperäisempiä, koska vaikutteet voi itse valita.

Monet suunnittelemistasi rakennuksista sijaitsevat luonnon keskellä. Millaisia mahdollisuuksia luonto tarjoaa rakennuksen ympäristönä?

Luonto vapauttaa konseptia paljon, kun ei tarvitse viitata tai samaistua naapuriin. Nykyisin asiakkaat arvostavat maisemaa ja luonnonläheisyyttä sisätiloissa. Silloin voi myös suunnitella tilan maiseman ja luontoon avautumisen, mikä on kiehtovaa.

Kun suunnittelee rakennusta keskelle luontoa, on tärkeä ottaa huomioon maisema, luonnonvalo ja päivänkierto. Täytyy huomioida esimerkiksi asiakkaan tottumukset suhteessa päivänkiertoon. Lappiin suunniteltaessa erikoisuutena ovat revontulet ja kesäaikaan ympäri vuorokauden paistava aurinko.

1980- ja 1990-luvuilla syntyneet alkavat olla siinä elämäntilanteessa, että he tilaavat omakotitaloja. Miten tämä näkyy?

1980-luvulla tapahtunut populaarikulttuurin räjähdys näkyy selvästi asiakkaiden haaveissa ja tarpeissa. Ne sukupolvet ovat kasvaneet Star Warsin, John Williamsin musiikin ja Indiana Jonesin parissa. He odottavat, että talossa on mielikuvitusta, leikkisyyttä ja fantasiaa. Sen ikäluokan viitekehys on aivan uudenlainen verrattuna vanhempaan asiakaskuntaan.

Eräs asiakas esimerkiksi antoi minulle ainaisten arkkitehtuuriblogien ja Pinterestin sijaan mangasarjan malliksi siitä, millaista henkeä hän halusi taloon. Toinen asiakas puolestaan toivoi, että hänen kodissaan olisi Indiana Jones -elokuvien tunnelmaa. Suorien elokuvaviittausten suunnitteleminen on mielenkiintoista ja hauskaa. Se vapauttaa arkkitehtuurin konventioista.

Työsi ovat tunnettuja innovatiivisuudesta ja omaperäisyydestä. Miten haluat kehittää tyyliäsi?

Tavoitteenani on tuoda töihin lisää tunteita. Haluan, että rakennuksistani voidaan sanoa, että niillä on luonne tai että ne ovat mystisiä. Itsestään selvien konseptuaalisten ulottuvuuksien lisäksi rakennuksilla tulee olla henkinen ulottuvuus.

Olen kyllästynyt arkkitehtipiirien estetiikkakäsitykseen. Kaikesta yritetään nykyisin luoda universaalia, mikä ei ole kovin hyvä asia. Se johtaa lopulta siihen, että esimerkiksi arkkitehtuurissa tällä hetkellä vallalla oleva hipsteriestetiikka on kaikkialla samanlaista. Siinä on pohjimmiltaan kyse valtakulttuuriksi muutetusta yksilöllisyydestä. Tämä on aika tuore ajatus, eikä se näy rakennetuissa töissäni vielä kovin hyvin.

Millaiset asiat tuovat sinulle nautintoa työn ulkopuolella?

Perheen kanssa touhuaminen ja ulkoilu. Täällä ei voi varsinaisesti puhua eräilystä, koska tavallaan kaikki ulkoilu on eräilyä. Pään saa helposti tyhjennettyä, kun lähtee vaikkapa Inari­järvelle. Myös verkko- ja viehekalastus on lähellä sydäntä.

Haastattelu on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 8/2020. Teksti: Taavi Lindfors

Arkkitehti Saija Hollmén on Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun varadekaani. Hän on myös perustajaosakas Hollmén Reuter Sandman Arkkitehdit Oy:ssä ja ollut mukana perustamassa kansalaisjärjestö Ukumbi ry:tä.

Oliko aina selvää, että sinusta tulee arkkitehti?

Ei se aina ollut. Olin lukiossa epätoivoinen, koska en osannut päättää, mikä minusta tulee aikuisena. Laskin, että minulla pitäisi olla yli kymmenen elämää, jotta voisin tehdä kaikkea, mikä minua kiinnostaa. Arkkitehtuuri ei ollut yksi niistä.

Aloin kuitenkin pohtia asiaa nähtyäni abivuonna jonkin pääsykoevalmennuskurssin mainoksen. Lopulta ymmärsin, että arkkitehtuurissa yhdistyy moni asia, joka minua kiinnostaa. Opettelin piirtämään ja sain opiskelupaikan. Sitä päätöstä en ole koskaan katunut. Arkkitehdin työ käsittää niin monta osa-aluetta elämästä, että alalla riittää muutamaankin ihmiselämään tutkittavaa, koettavaa ja annettavaa.

Millaisissa työtehtävissä olet ollut urallasi?

Opiskelin 1990-luvulla, jolloin iski rankka lama ja arkkitehdeilta katosivat työt. Toisaalta se oli hyvä aika opiskella, mutta valmistuessani minulla ei ollut lainkaan toimistokokemusta. Monella samaan aikaan opiskelleella oli sama tilanne. Perustin toiminimen heti, kun sain diplomityöni valmiiksi.

Yhteistyö Jenni Reuterin ja Helena Sandmanin kanssa  alkoi 1990-luvulla opiskeluprojektin myötä. Suunnittelimme silloin naistentalon Senegaliin. Perustimme yhdessä toimiston ja myöhemmin kansalaisjärjestö Ukumbi ry:n.

Olin myös arkkitehtitoimisto Tallissa töissä useamman vuoden, ja vuonna 2008 aloin tehdä opetustyötä TKK:lla. Nykyään olen Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun varadekaani. Sen lisäksi teen väitöskirjaa ja vastaan humanitaarisen arkkitehtuurin koulutuksesta.

Ukumbi ry tarjoaa arkkitehtisuunnittelua vähäosaisille väestöryhmille. Mikä motivoi tähän työhön?

Kyse on vastuun jakamisesta ja meidän länsimaalaisten etuoikeutetusta asemasta. Suomessa voi opiskella käytännössä ilmaiseksi, ja meillä kaikilla on mahdollisuus korkeakoulutukseen ja opintotukeen. Omaa ammattitaitoa pitää käyttää maapallon hyödyksi, koska tulemme näinkin vakaista olosuhteista.

Elämme maapallolla suljetussa järjestelmässä ja olemme tulleet aika pitkälle siitä, kun ongelmat kategorisoitiin ”meidän” ja ”heidän” ongelmiksi. Kaikki ongelmat ovat yhteisiä. Projektimme ovat olleet todella pieniä, mutta niillä on toivottavasti ollut jonkinlainen merkitys paikallisille ihmisille. Tarkoitus on myös herättää alan sisällä keskustelua ja olla esimerkkinä opiskelijoille.

Olette suunnitelleet rakennuksia valtioihin, joilla on kolonialistinen menneisyys. Miten paikalliset ovat suhtautuneet länsimaiseen suunnittelijaan?

Kaikki riippuu omasta asenteesta. Meidän lähtökohtanamme on ollut, että olemme siellä ensisijaisesti oppimassa. Vieraassa kulttuurissa ja ympäristössä taustatyön tekeminen korostuu, sillä ihmisten tavat rakentaa yhteisöä ja käyttää tilaa ovat kulttuurisidonnaisia. Pitää myös tunnistaa omat ennakkoluulot ja päästä niistä yli.

Täytyy osata kuunnella, kysyä ja toisinaan myös katsoa vastausten yli, koska varsinkaan rakennetusta ympäristöstä puhuttaessa ihmiset eivät välttämättä osaa kertoa asioista täsmällisesti. Suurin virhe on lausua ylhäältä, miten asiat tulee tehdä. Silloin toistetaan menneiden vuosikymmenten virheitä.

Negatiivisiin asenteisiin emme ole paikallisten ihmisten suunnalta törmänneet hankkeissamme koskaan. Haluan ajatella, että olemme osanneet asennoitua riittävän nöyrästi ja kollaboratiivisesti. Yhteisön osallistaminen on ollut meille aina olennaista suunnittelu- ja rakentamisprosesseissa.

Mitä olet oppinut projekteissanne?

Suurin oppi on ollut se, että universaalia arkkitehtuuria ei ole olemassa. Kaikki suunnittelu on sopeutettava paikalliseen ympäristöön ja kulttuuriin. Paikallinen konteksti on äärimmäisen tärkeää hahmottaa ja ymmärtää. Sen takia kaikki suunnitteluun ja ympäristöön liittyvä pohjatyö on hyvin olennaista. Olen oppinut myös sen, että ihmiset ovat loppupeleissä kaikkialla melko samanlaisia.

Olet harrastanut pitkään laulamista. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?

Juhani Pallasmaa totesi joskus, että arkkitehdilla täytyy olla elämässään jokin muu intohimo kuin arkkitehtuuri. Minulle se on ollut musiikki, ja olen aina harrastanut sitä palavasti.

2000-luvun alussa arkkitehdin työt jäivät vähemmälle, kun opiskelin ammattikorkeakoulussa laulupedagogiikkaa. En kuitenkaan alkanut laulaa työkseni, sillä minulla oli jo ammatti ja elämässä asioita, jotka vaativat enemmän huomiota. Musiikki on ollut koossapitävä voima ja oma tilansa, koska siihen ei liity ammatillisia paineita.

Olen keskittynyt klassiseen musiikkiin. Eniten olen laulanut Händeliä ja Mozartia. Erityisesti Mozartin laulaminen on minulle aina hyväksi. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että musiikki ei ole ammattini. Laulaminen on rikkaampaa ja vapaampaa, kun siihen ei liity menestymisen pakkoa. Musiikki on ollut minulle aina henkireikä ja tasapainottava tekijä.

Haastattelu on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 10/2019. Teksti: Taavi Lindfors

Arkkitehti Pilvi Nummi on tutkijana Aalto-yliopistossa. Hän tekee väitöskirjaa, jonka aiheena on sosiaalinen media ja digitaalinen osallistuminen kaupunkisuunnittelussa.

Miksi päätit lähteä opiskelemaan arkkitehtuuria?

Olin jo lapsena taiteellinen, tykkäsin piirtää ja maalata. Peruskoulun jälkeen jatkoin kuvataidelukioon. Minulle oli siis selvää, että halusin luovalle alalle. Ensisijaisesti mielessäni oli itse asiassa maisema-arkkitehtipuoli, mutta lopulta päädyin kuitenkin opiskelemaan arkkitehdiksi TKK:lle. Opiskeluun vierähtikin kymmenisen vuotta, tosin sen ohella tein töitä muun muassa it-alalla. Valmistuin arkkitehdiksi vuonna 2008.

Aloititko väitöskirjasi parissa heti valmistumisen jälkeen?

Jo diplomityöni käsitteli sähköistä osallistumista. Siitä läh­tien sen kehittäminen ja soveltaminen suunnittelussa on ollut minulle tärkeää.

Tärkeä ammatillinen tausta on ehdottomasti ollut työskentely valmistumisen jälkeen asemakaavoituksen parissa. Ensin tein pari vuotta töitä Järvenpään kaupungissa, ja sen jälkeen olin seitsemän vuotta kaavoitusarkkitehtina Sipoon kunnassa. Väitöskirjan tekoa aloitin töiden ohessa. Sipoon ajalta syntyi sopivia keissejä sähköisestä osallistumisesta, ja otin ne osaksi väitöskirjaani. Olen saanut käytännön työn ja tutkimuksen yhdistettyä.

Viimeiset kaksi vuotta ennen Aalto-yliopistoon siirtymistäni työskentelin ympäristöministeriössä muun muassa digikaavoituksen kehittämishankkeiden parissa. Sitä kautta avautui taas uudenlaisia näkökulmia sähköiseen osallistumiseen, ja tutkimuksenikin edistyi huimasti.

Nyt väitöskirjani on viime metreillä, valmista pitäisi tulla tämän vuoden aikana. Töitä sen parissa olen tehnyt siis jo kymmenisen vuotta. Tämä ei ole hätäisen hommaa!

Kerro hieman väitöskirjasi lähtökohdista.

Tutkimukseni on kuvailevaa. Tutkin, miten sosiaalista mediaa on käytetty ja minkälaisia mahdollisuuksia sillä koetaan olevan kaupunkisuunnittelussa. Olen rajannut aiheeni kaupunkisuunnittelijoiden näkökulmaan somessa: odotuksiin, esteisiin ja muihin kokemuksiin.

Odotuksena saattaa olla, että väitöskirjani tarjoaisi jonkinlaisia suosituksia sosiaalisen median käytölle, mutta niitä on vaikea antaa. Vaikka väitöstutkimus onkin melkein valmis, aiheen parissa riittää paljon tutkittavaa.

Onko sähköinen osallistuminen muuttunut vuosikymmenen aikana?

Yli kymmenen vuoden aikana on tapahtunut suuria muutoksia, ja sosiaalinen media on tullut kiinteäksi osaksi mo­nien suomalaisten arkea. On kehitetty paljon uusia sovelluksia ja alustoja, ja myös sanasto on hiljalleen muodostunut ja vakiintunut. Vuosia takaperin termiä ”sosiaalinen media” ei ollut edes olemassa vaan puhuttiin esimerkiksi yhteisömediasta.

Se, miten sosiaaliseen mediaan ja sähköiseen osallistumiseen suhtaudutaan, on organisaatiokohtaista. Suhtautumiseen vaikuttaa paikallinen suunnittelukulttuuri: muun muassa asenteet, käytännöt ja organisaatiossa työskentelevien ihmisten näkemykset. Kaikilla on erilaisia asenteita asukkaiden roolia, teknologiaa ja somea kohtaan.

Oletko itse aktiivinen somessa?

Koko tutkimusprosessin ajan olen kirjoittanut blogia aiheesta. Twitterissäkin olen, siellä minulle on tärkeää asiantuntijana vaikuttaminen. Haluan välittää asiantuntevaa tietoa sähköisestä osallistumisesta arkkitehtuurin alalla.

Mikä on tärkeintä hyvässä kaupunkisuunnittelussa?

Usein kaupunkisuunnittelu yhdistetään fyysisen tilan muotoiluun ja visuaalisuuteen, painopiste on hyvän ympäristön luomisessa. Kaupunkisuunnittelijana haluaisin hyvän ympäristön sijaan nostaa keskiöön ihmiset ja hyvän elämän. Tällöin suunnittelussa korostuvat hieman erilaiset kysymykset: Mitkä asiat tukevat hyvinvointia arjessa? Millaisia ovat ihmisten tarpeet ja toiveet? Entä mikä on ympäröivän luonnon merkitys hyvinvoinnille? Tällaiseen suunnitteluun liittyy olennaisesti vuorovaikutus ja yhdessä kehittäminen. Hyvissä prosesseissa tuotetaan hyvää ympäristöä, joka sitten mahdollistaa hyvän elämän.

Olisi tärkeää, että asukkaat eivät olisi vain asumisen harrastajia vaan osallistuisivat suunnittelutyössä oikeasti siihen, minkälaisessa ympäristössä he elävät. Suomessa on ollut ylhäältä alaspäin suuntautunut suunnittelukulttuuri, joka rajoittaa toimijoiden rooleja. Väitöstutkimukseni yhtenä pointtina onkin se, että some haastaa tätä kulttuuria avoimemmaksi ja läpinäkyvämmäksi.

Millainen on sähköisen osallistumisen tulevaisuus?

Näkisin, että sähköinen osallistuminen on tulossa ensisijaiseksi osallistumisen muodoksi. Tämä koronakevät on jo edistänyt ja muuttanut käytäntöjä. Sähköistä osallistumista on ennen pidetty vain täydentävänä tapana, perinteisen osallistumisen lisänä. Nyt on erinomainen hetki pohtia, miten sähköisen osallistumisen tavat saataisiin toimivaksi osaksi kokonaisuutta. Esimerkiksi asukastilaisuuksia ei voi siirtää verkkoon sellaisenaan, koska vuorovaikutus toimii eri tavoin sähköisesti kuin kasvokkain.

Minkälaisia asioita teet vapaa-ajallasi?

Liikkuminen ja luonnossa kävely ovat minulle tärkeitä hyvinvoinnin kannalta. Yksi henkirei’istäni on jo pidemmän aikaa ollut laulaminen, sekä yksin että kuorossa. Sitäkin olen onnistunut harrastamaan tämän kevään haasteista huolimatta! Virtuaali­treenit ovat toimineet yllättävän kivasti etäyhteyksien avulla.

Haastattelu on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 6–7/2020. Teksti: Mette Turtola.

Lisäys 3.8.2022: Tekniikan tohtoriksi väitellyt Pilvi Nummi työskentelee edelleen pääasiassa tutkimuksen parissa. Nummi tekee käyttäjätutkimusta GreenTwins-hankkeessa, jossa kehitetään digitaalisia 3D-työkaluja kommunikatiivisen suunnittelun tueksi erityisesti viherympäristön suunnitteluun ja analysointiin.

Tekniikan tohtori Miia Perkkiö työskentelee Suomenlinnan hoitokunnan restaurointipäällikkönä. Väitöskirjassaan Perkkiö tarkasteli historiallisten rakennusten käyttötarkoitusten muutoksia arkkitehtuurin ja restauroinnin tehtävien näkökulmasta.

Mikä oli lapsuuden haaveammattisi?

Suunnittelin arkkitehdin uraa jo alle kouluikäisenä. Olin innostunut tilojen hahmottamisesta, ja piirtelin esimerkiksi leikkaus- ja pohjapiirustuksia pikkuserkkuni kanssa. Hänestäkin tuli arkkitehti.

Olen aina kokenut rakennukset ja tilat hyvin vahvasti. Muistikuviin ovat tallentuneet 1970-luvun alun Tapiola ja Oulu. Oulussa suorastaan haltioiduin Pohjankartanon koulusta ja kaupunginteatterista ympäristöineen. Betoniset, jännittävät ja kauniit talot olivat ylivieskalaistytölle aivan käsittämätön kokemus. Myös lomamatkoilla näkemäni kirkot, kartanot ja muut vanhat rakennukset tekivät vaikutuksen.

Millainen kuva sinulla oli arkkitehdin ammatista ennen kuin aloitit opiskelun?

Silloin en tiennyt, että arkkitehti voi tehdä muutakin kuin suunnitella uusia taloja. Ensimmäisten opintovuosien aikana havahduin siihen, kuinka paljon mahdollisuuksia vanhat rakennukset tarjoavat arkkitehdille ja miten merkityksellistä niiden parissa on työskennellä.

Nykyisin näen arkkitehdin työn hyvin kokonaisvaltaisena. En lokeroi itseäni ammatillisesti, vaikka työskentelen historiallisen rakennuskannan parissa. Pidän itseäni arkkitehtina, joka kykenee suunnittelemaan myös uudisrakennuksia ja ymmärtämään tarpeita, joita sellaisiin sisältyy.

Mitä kaikkea työhösi Suomenlinnan hoitokunnan restaurointipäällikkönä kuuluu, ja millaista osaamista se vaatii?

Työni ei kohdistu yksittäisten rakennusten, linnoitusten tai linnoituslaitteiden säilymiseen, vaan Suomenlinna pitää ymmärtää kokonaisuutena. Yksikköni muiden työntekijöiden kanssa huolehdimme Suomenlinnan korjaus- ja muutostarpeista. Itse en ole paljoakaan mukana käytännön työssä, sillä kaiken koordinointi vie todella paljon aikaa.

Suomenlinna on Unescon maailmanperintökohde, joten sen on täytettävä kansainväliset kriteerit ja kestettävä ulkopuolisten kritiikki. Olemme hyvä kansainvälinen esimerkki siitä, miten toteutetaan laajan historiallisen monumentin hoito ja restaurointi. Suomenlinnassa restauroinnin erityisosaaminen koskee käyttötarkoitusta, eli sotilastarkoitukseen ja puolustukseen rakennetun laajan linnoituksen uudiskäyttöä. Toinen monista erityisosaamista edellyttävistä alueista on vanhojen muurien jatkuva korjaaminen ja sen menetelmät.

Mitä mieltä olet vanhojen rakennusten suojelusta Suomessa?

On ollut mukava huomata, että muutkin kuin asiantuntijat ovat kiinnostuneita aiheesta. Asiantuntijat eivät voi yksin päättää, mitä rakennuksia säilytetään ja miten ympäristöön kohdistuviin muutoksiin suhtaudutaan. Nämä ovat yhteisiä asioita, ja kaikkien tulee olla mukana aiheesta käytävässä keskustelussa.

Arvot eivät kuitenkaan aina kohtaa – esimerkiksi Tapiolan uimahallin tulevaisuudesta käytävää keskustelua on leimannut valtava arvojen törmäys ja ristiriita. Vanhat rakennukset ovat toki resursseja, mutta niiden säilyminen ei saa riippua siitä, onko niille käyttöä vai ei. Yhdenkään suojellun rakennuksen säilyttäminen ja oikeaoppinen korjaaminen ei saa tulla uhanalaiseksi sen takia, että rakennukselle löytyy taloudellisesti tuottavampaa käyttöä sen historiallisten arvojen kustannuksella. Asioita pitää ymmärtää syvällisemmin ja kyetä katsomaan ajassa menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Mitä menneisyydestä voidaan oppia rakentamisen saralla?

Historia opettaa sen, että hyvin rakennettu kestää. Perinteisistä rakentamistavoista kannattaisi ottaa oppia. Puurakentamisessa on sillä saralla menty eteenpäin, mutta ylipäänsä on tärkeää ymmärtää ja soveltaa massiivirakentamisen mahdollisuuksia. Oleellista on myös toimiva yhteistyö eri suunnittelualojen välillä. Täytyy pystyä löytämään kestäviä ratkaisuja, jotta rakennusten elinkaari on kymmenien vuosien sijaan satoja vuosia.

Opiskellessani 1990-luvulla Venetsiassa näin konkreettisesti, kuinka kokonainen vanhasta rakennuskannasta koostuva kaupunki pystyy sopeutumaan nykyajan muuttuviin tarpeisiin ja palvelemaan yhä ihmisiä. Sellaiset ovat usein hyviä ympäristöjä, vaikka ne eivät täytä nykyrakentamisen normeja. Suomessa vanha rakennuskanta on aika sirpaleista, eikä täällä ole suuria kokonaisuuksia, joissa vanhaa rakennuskantaa olisi hyödynnetty aikakausien ja tarpeiden muuttuessa.

Mitä muita asioita pidät elämässä tärkeänä?

Meillä on mieheni kanssa 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jonka ymmärtämisestä ja säilyttämisestä on tullut merkittävä päämäärä. Koen, että tehtävämme on turvata sen talon säilyminen. Se on meille hyvin erityinen ympäristö. Siihen paikkaan liittyy esimerkiksi luonnossa olemisen tärkeys ja meri.

Haastattelu on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 4/2020. Teksti: Taavi Lindfors.

Arkkitehti Pia Sjöroos työskentelee Tuusulan kaupungin kaavoituspäällikkönä. Urallaan hän on toiminut myös Helsingin kaupungin kaavoittajana ja arkkitehtuurikilpailujen tuomarina.

Miten päädyit arkkitehdiksi?

Olin päättänyt jo hyvin nuorena, että lähden alalle. Muistaakseni kummitätini suositteli sitä, kun olin lapsi. Se oli myös luontevaa, sillä olin koko nuoruuteni luova ja taiteen kanssa tekemisissä. Myöhemmin kävin tekniikkalukion, jossa opiskellut aineettukivat päätöstä hakea opiskelemaan arkkitehtuuria.

Muistan ajatelleeni, että arkkitehtuuri on isomman luokan taidetta. Esimerkiksi tauluissa on kaksiulotteinen pinta, mutta arkkitehtuurissa rakennus voi olla taidetta kaupungissa. Lisäksi tuntui vaikuttavalta, että arkkitehtuuri on osa kaikkien elämää, vaikka sitä ei erikseen ajattelisi.

Millainen kaupunkisuunnittelu on innoittanut sinua?

Minua viehättävät erityisesti vanhat eurooppalaiset kaupungit. Keskiaikaiset kaupungit olivat hyvin tiukasti järjestyneitä ja katutilat olivat ihmisen mittakaavassa, koska ei ollut nykyajan tekniikkaa. Niistä ei ole voinut kuitenkaan suoraan ottaa vaikutteita omaan suunnitteluun, koska niiden hienous ei toimi sellaisenaan tämän päivän kontekstissa.

Olen kuitenkin pyrkinyt tuomaan keskiaikaisista kaupungeista omaan suunnitteluun esimerkiksi sen, että katutilat ovat tiivistettyjä ja ihmisen mittakaavassa. Tekniikka tuo omat rajoituksensa, mutta on hienoa, jos edes johonkin saa kohdan, jossa katutila tiivistyy. En kuitenkaan inhoa suorakulmaisuutta, sillä pidän ruutukaavoista. Niissä parasta on se, että ulkotila on helposti hahmotettava ja jalankulkijaystävällinen.

Miten kaavoitusprosessia voisi kehittää?

Vastaus riippuu kaupungista ja kunnasta. On kaupunkeja ja kuntia, jotka tekevät tällä hetkellä suunnittelua joustavasti, mutta suurissa organisaatioissa prosessista tulee helposti kerrostunut. Pienessä organisaatiossa asioista sopiminen on helpompaa, sillä kaavoittaja saa kaikki tarvittavat henkilöt kasvotusten kiinni.

Itse olen kehitysmyönteinen ja uskon aina uusiin ratkaisuihin. Uskon, että paikkatieto ja automatisointi tulevat helpottamaan ja nopeuttamaan prosesseja. Tällä hetkellä kaavoittajat joutuvat harmillisen usein käyttämään aikaa esimerkiksi lähtötietojen keräämiseen. Toimenpiteitä nopeuttaisi, jos tiedot olisivat suoraan rakennuttajilla eikä viranomaisten tarvitsisi enää palvella heitä.

Olet toiminut tuomarina arkkitehtuurikilpailuissa. Millaisia kokemuksia sinulla on siitä?

Luotan ensimmäiseen tunteeseen, joka syntyy käydessäni kilpailuehdotuksia läpi. Ehdotuksessa on jotain hyvää, jos se herättää tunteita tai saa aikaan elämyksen. En siis käy niitä läpi kovinkaan rationaalisesti tai analyyttisesti.

Tunteita kilpailuehdotuksissa herättää yleensä kauneus. Meidän täytyy onnistua luomaan ympäristöjä, jotka saavat ihmiset voimaan hyvin. Tutkimustenkin mukaan ihminen on onnellisempi ympäristössä, jossa muodot ja värit koetaan kauniiksi. Kauneuden kokeminen tosin on subjektiivista.

Tärkeää on myös kehittyminen ja uudet ratkaisut. Ei pärjää, jos kilpailusta toiseen tuo yhtä onnistunutta ratkaisua. Varmaankin jokainen tuomareista reagoi, kun jotain hyväksi havaittua ratkaisua on saatu kehitettyä eteenpäin ja paremmaksi.

Millainen merkitys arkkitehtuurikilpailuilla mielestäsi on Suomessa?

Arkkitehtuurikilpailujärjestelmä on tae laadusta. Jokaisesta asiasta ei tarvitse kilpailla, mutta ympäristön suunnittelun tason kannalta on välttämätöntä, että kilpailuja on jatkuvasti käynnissä useassa paikassa. Ilman kilpailuja arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu tuskin kehittyisivät samassa mittakaavassa, sillä silloin helpommin junnattaisiin tutuissa suunnitteluratkaisuissa. Kilpailut myös herättävät huomiota, joten niillä on positiivista imago- ja mainosarvoa kunnille ja kaupungeille.

Arkkitehtuuri- ja kaupunkisuunnittelukilpailut ovat tärkeitä myös siksi, että niiden kautta pystytään ratkaisemaan ajassa olevia suuria kysymyksiä, esimerkiksi ilmastonmuutoksen haasteita. Meillä on todella tärkeä ammatti.

Millaisista asioista arkesi koostuu?

Olen aina urheillut paljon. Kiipeilyssä olen ollut MM-tasollakin kilpailemassa ja myöhemmin myös valmentamassa. Olen aika kilpailullinen luonne, ja sen takia tunnen intohimoa myös arkkitehtuurikilpailuja kohtaan. Lisäksi harrastan laskettelua ja lumilautailua.

Olen myös hyvin luova – olen maalannut tauluja öljyväreillä, ja minulla on oma korumallisto. Maalauksissani olen käsitellyt paljon kiipeilyyn liittyviä aiheita, kuten kiveä. Kokeilen erilaisia värejä ja muotoja. On ollut mielenkiintoista esimerkiksi maalata valkoista väriä ja pyöreitä muotoja eri tavoilla.

Haastattelu on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 2/2020. Teksti: Taavi Lindfors.