
Olin alle kouluikäinen, kun päätin tulla isona arkkitehdiksi. Käsitys työnkuvasta oli tuolloin vielä hatara, mutta hauskoja, värikkäitä taloja ja koteja ihmisille aioin tulevaisuudessa suunnitella. Välillä mieli ehti toki muuttua pariinkin otteeseen. Harkitsin toimittajan, näyttelijän ja papinkin ammatteja.
Opiskelijana eteeni avautui ihmeellinen kirjo mahdollisuuksia: arkkitehdit voivat paitsi suunnitella uusia taloja, myös korjata vanhaa, paitsi piirtää myös kirjoittaa. Historian ymmärtämisen kautta myös nykyhetki sai toisenlaisia sävyjä. Talot ja kaupungit näyttäytyivät aikojen kerrostumina. Oivalsin että uusi talo vanhan vieressä saattoi näyttää komeilevalta tai sopuisalta ja vanha vastaavasti uuden rinnalla orvolta tai kiehtovalta riippuen arkkitehdin ratkaisuista. Ymmärsin että arkkitehtuuri todellakin vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, oltiinpa sitten Ylivieskassa, Oulussa tai Venetsiassa, josta opiskelujen kautta tuli lähes toinen (tai oikeammin neljäs) kotikaupunki.
Vaikka väittelinkin arkkitehtuurin historiasta, en ole koskaan tuntenut itseäni yksistään tutkijaksi tai korjaussuunnittelijaksi. Arkkitehtuuri on minulle kokonaisvaltaista. Vanhan rakennuksen restauroinnissa huomio kiinnittyy kokonaisuuden ymmärtämiseen, vanhojen ja uusien detaljien yhteensopivuuteen. Vastaavasti uuden suunnittelu on riippuvaista kontekstista eli siitä mitä paikalla on ollut ja on nyt.
Viimeiset neljä vuotta olen toiminut pääasiassa historiallisten monumenttien restauroinnin parissa ensin Museovirastossa ja nyt Suomenlinnan hoitokunnassa. Maailmanperintökohteen hoidossa keskeisessä asemassa on käytön, rakennusten ja ympäristön välinen tasapaino. Työssäni voin hyödyntää osaamistani suunnittelijana, tutkijana ja organisoijana.
Historiallisen merilinnoituksen valleilta ulapalle katsellessa on pakko olla myös visionääri: maailma ja ihmisen tarpeet muuttuvat väistämättä aikojen saatossa, ja myös rakennusten ja maiseman on sopeuduttava muutoksiin. Siihen tarvitaan arkkitehtia.