En muista milloin arkkitehdiksi päätin ryhtyä. Nyt katsottuna kaikki näyttää olleen selkeää ja päämäärätietoista, vaikka sitä se ei varmasti ollut. Piirsin ennen kuin osasin puhua. Kotini viereisen ruokakaupan myyjät antoivat minulle elintarvikkeiden pakkaukseen tarkoitettuja paperiarkkeja, ei yksitellen vaan pinoittain. Naapurit toivat lisää. Olin tuottelias.

Lapsuuden leikeissä rakentaminen oli jatkuvaa. Kesämökin hiekkaranta muuttui hiekkakaupungiksi, joka oli jatkuvan muutoksen kourissa. Kaupunki sai hetkessä ajallisia kerrostumia. Talvella legokaupunki täydentyi puupalikoista ja kirjoista rakennetuilla lamellitaloilla.

Koulussa piirustusintoni ei lakannut, vaikka takaiskujakin tuli. Pastellivärit antoivat uusia mahdollisuuksia. Väritin eri väreillä päällekkäin ja neulankärjellä kaivoin kuvioita piirtäen eri värejä esiin. Olin tyytyväinen tuloksiini, mutta opettaja totesi tekniikkani kielletyksi.

Rakennukset kiinnostivat minua. Koulumatkani valitsin niin, että näin miten matkan varrella olleet rakennustyömaat edistyivät ja ympäristö muuttui. Ihastelin elementtitekniikan nopeutta. Vierailin salaa ystäväni kanssa purkutaloissa ja rakennustyömailla.

Kotikaupunkini sydän oli paperiteollisuus. Ihailin kesytetyn kosken äärelle rakennettuja 1800-luvun lopun tiilisiä teollisuusrakennuksia. Armas Lindgrenin suunnitelma kirkko tuntui aina suhteettoman korkealta pieneen kaupunkiini. Lars Sonckin suunnitteleman koulun pyöröhirsiseinien liitosten jäljentäminen tarjosi aiheita piirustuksiini. Selim Lindqvistin ammattikoulu oli kuin linna. Gunnar Asplundin suunnittelema huvilarakennus oli vain yksi teollisuuspatruunoille rakennetuista huviloista; paljon enemmän silmääni miellytti viereen puistomaiseen ympäristöön rakennetut modernit, matalat tasakattoiset valkoisuutta hehkuvat rivitalot suurine lasiseinineen.

Peruskoulun ja lukion ammatinvalintatunnit eivät tuottaneet ongelmia. Ammattinimikeluettelossa rasti aina kohtaan arkkitehti ja asia oli hoidettu. Helppoa kun nimike oli aakkosissa monisivuisen listan alkupäässä. Lukiokesinä pääsin tutustumaan rakennusten suunnitteluun piirtäjäapulaisena kaupungin ainoaan suunnittelutoimistoon. Arkkitehtuurista ei ollut kysymys, vaan arkisesta suunnitelmien tuottamisesta rakennusteollisuudelle. Tietäni kokemus ei muuttanut eikä myöskään vuosi puolustusvoimissa muuttanut ajatuksiani. Arkkitehtuurin opinnot olivat mahdollisia Helsingissä, Tampereella ja Oulussa. Valitsin kaukaisimman eli Oulun. Siellä en ollut koskaan käynyt.

Pääsykokeet sujuivat innostuksen merkeissä riittävän hyvin, jotta seuraavana syksynä saatoin aloittaa opiskeluni Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolla. Oulun koulun yhteisöllisyys tempaisi heti mukaansa. Opiskelu oli kivaa! Monitieteellinen yliopisto tarjosi paljon opiskelumahdollisuuksia arkkitehtuurin ulkopuoleltakin. Niihin tartuin. Teatteri- ja elokuvaharrastukset hidastivat opintoja, mutta myös antoivat paljon. Työskentelyni arkkitehtitoimistossa opintojen ohessa muuttui pian lähes täysipäiväiseksi. Kartutin kokemustani julkisesta rakentamisesta: kouluista, terveyskeskuksista ja erityisasumisesta, uudisrakennuksista ja peruskorjauksista ja vähitellen asumisesta. Avustavan suunnittelijan tehtävistä olin kokemuksen myötä siirtynyt vähitellen projektiarkkitehdiksi ja pääsuunnittelijaksi. Asuntosuunnittelu ja siihen liittyvä problematiikka oli yhä keskeisemmässä asemassa ajattelussani. Arkkitehtuuri näyttäytyi yhä enemmän hyvän elämän edellytysten mahdollistajana.

Arkkitehdin koulutus tarjosi paljon laajemmat mahdollisuudet kuin opiskelun aloittaessa tunnistin. Työskenneltyäni vuosia toimistotyössä suunnittelijana heräsi minussa kiinnostus tarkastella arkkitehtuuria uudesta näkökulmasta. Arkkitehtuurin osaston puurakentamisen kehitys- ja tutkimushankkeet ja niiden rinnalla opetustyö avasivat uusia mahdollisuuksia. Opetustyöni muuttui täysipäiväiseksi työksi arkkitehtuurin osaston rakennussuunnittelun laboratoriossa, rakennusopissa. Monipuolinen työ sisälsi energiatehokkuuden, kestävän kehityksen ja asuntosuunnittelun teemoja. Tutkimustyöni tuki työtäni. Uusi tehtävä loi uusia haasteita. Kiinnostus pedagogisiin kysymyksiin heräsi. Miten arkkitehtuuria voi opettaa? Yliopistossa suorittamani pedagogiset opinnot ja ammatillisessa opettajakorkeakoulussa suorittamani opinnot ovat antaneet tähän runsaasti vastauksia ja malleja.

Tähänastinen ammattikuvani on johdattanut minut suunnittelijasta arkkitehtuuripedagogiksi. Molemmille ammatillisille näkökulmille on yhteistä tiimityö, luovuus, jatkuvan opiskelun tarve, suunnittelu- ja kehitystyö. Pidän työstäni.