Tarinani arkkitehtuurin opintojen pariin päätymisestä on uskoakseni melko tavallinen: Olin aina pitänyt koulussa sekä kuvaamataidosta että matematiikasta ja halusin löytää alan, jossa näitä voisi jollain tavalla yhdistää. Lisäksi minua kiinnosti luova työ, ja arkkitehtuuri tuntui siihen sopivalta vaihtoehdolta, sillä työllisyystilanne vaikutti suhteellisen hyvältä ja koulutuksesta valmistuisi ammattiin.
Viimeistelen tällä hetkellä arkkitehtuurin maisteriopintojani Aalto-yliopistossa. Pääsin opiskelemaan arkkitehtuuria Otaniemeen vuonna 2014, suoraan lukion jälkeen. Piirustuskokeet menivät omalta osaltani melko huonosti, mitä hyvät ylioppilaskirjoitusten arvosanat sekä onnistunut matematiikan koe onnekseni kompensoivat. Yhteispisteillä pääsin sisään kouluun, lähestulkoon rimaa hipoen. Fuksivuoden alkaessa ajattelin usein, että en ole tarpeeksi hyvä tai lahjakas, että ansaitsisin olla koulussa. Mietin, että voisiko minusta koskaan tulla tarpeeksi hyvää arkkitehtia.
Uskon, että monet saattavat pohtia näitä asioita opintojen alkuvaiheessa, kun oma suunnittelijaidentiteetti, tavat tehdä ja oppia sekä tuntemus alasta ovat vielä rakentumassa. Lisäksi opintojen alkuvaiheessa pääsykokeista tuttu kilpailuasetelma voi olla vielä läsnä vuosikurssin kesken. Muistan kuinka fuksivuoden alussa eräs opettaja sanoi vuosikurssillemme, että ‘pääsykokeet ovat nyt takana, enää teidän ei tarvitse kilpailla toisianne vastaan’. Kilpailun sijaan tulisi nähdä mahdollisuudet oppia omien harjoitustöiden lisäksi kavereiden töistä, ja samalla etsiä omia kiinnostuksen kohteitaan ja vahvuuksiaan. Tämä on mielestäni tärkeä viesti kenelle tahansa arkkitehtuurin opiskelijalle tai alalle hakeutuvalle: etsi rohkeasti omaa polkuasi arkkitehdin ammattiin – ei ole yhtä oikeaa tietä!
Erilaisten polkujen etsiminen arkkitehdin ammatissa on tärkeää, sillä arkkitehtuuri tarvitsee enemmän erilaisia osaajia. Monilla arkkitehtuuriin päätyvillä on suvussa tai perheessä arkkitehteja, ja arkkitehdin koulutukseen hakeutuva on 13 kertaa useammin akateemisesta perheestä, kuin ei-akateemisesta perheestä (Kivinen & Hedman. 2016, 94). Kuitenkin ala tarvitsisi enemmän osaajia erilaisista näkökulmista ja lähtökohdista, sillä suunnittelulla vaikutetaan kaikkien ihmisten elämään. Moninaisuuteen tulisi siis alan sisällä ja koulutuksen saavutettavuudessa kiinnittää paljon enemmän huomiota.
Nurinkurista kyllä, itse löysin arkkitehtuurista omat kiinnostuksen kohteeni tekemällä paljon kaikkea muuta kuin arkkitehtuurin opintoja. Heti ensimmäisten opiskeluvuosien aikana lähdin mukaan Arkkitehtikillan toimintaan, myöhemmin Ylioppilaskunnan hallitukseen ja lopulta Suomen Arkkitehtiliitto SAFAan opiskelijavastaavaksi. Erilaisissa luottamustoimissa ja työtehtävissä järjestökentällä olen oppinut muun muassa ajanhallintataitoja, projektinjohtamista ja työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa. Keskustelemalla eri tavalla ajattelevien, esimerkiksi eri alaa opiskelevien kanssa, voi ymmärtää jotain mitä itse ei ole edes tajunnut ajatella. Juurikin näin on mahdollista saavuttaa jotain uutta ja kiinnostavaa.
Opintojen alussa ajattelin edelleen, että arkkitehtuuri on lähinnä taiteellisen ilmaisun/luovan työn ja teknisyyden yhdistämistä. Vasta opintojen edetessä ja järjestötoiminnan tuoman perspektiivin kautta minulle alkoi valjeta arkkitehtuurin yhteiskunnallinen ulottuvuus ja kuinka etenkin kaupunkisuunnittelu nivoutuu politiikkaan. Samalla alkoi hahmottua laajemmin, mitä kaikkea alalla voikaan tehdä. Minusta on ollut innostavaa toimia osana You Tell Me- kollektiivia, jonka tavoitteena on muun muassa edistää systemaattista muutosta arkkitehtuurin alalla ja herättää kriittistä keskustelua rakentamisen ympäristövaikutuksista.
Jos heräsi ajatuksia, minuun voi olla yhteydessä osoitteessa: emma.savela(ät)aalto.fi
Lähteet:
Kivinen, O. & Hedman, J. (2016). Suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälinen taso on väitettyä parempi. Mahdollisuuksien tasa-arvo ja korkea osaaminen. Yhteiskuntapolitiikka 81. 2016:1.